Epätoivo on nimeni
Oh shi~, kylläpäs viikot vierivät nopeaa. Työksi kutsuttu ajanviete on hieman haukannut aikaa ja voimia joten blogi on jäänyt toissijaiseksi matalalle matalimmalle prioriteetille. Mutta ei se mitään! Animea olen silti pyöritellyt samaan tahtiin, ja tällä välillä on tullut kulutettua aikaa useampaankin sarjaan.
“Kouluanime” joka keskittyy lähes pelkästään yhden luokan tyttöihin. Tavallisesta poikkeava opettaja, hillitön määrä viittauksia toisiin sarjoihin, slapstickiä ja muuta hauskaa. Ha, tämänhän tietää kaikki (pitäisi ainakin!). Se on Pani Poni Dash! …Bzzt, väärin! Puhun nyt Sayonara Zetsubou Senseistä. Vaikkakin molemmat sarjat tulevat täysin eri alkuperistä, on yhtäläisyyksiä melkein turhankin paljon. Oli ihan pakko kesken erään jakson tarkistaa ettei kummankaan alkuperäisellä mangalla olisi mitään yhteistä. Molemmista myös näkee jo kaukaa sarjasta vastuussa olevan porukan. Aivan, SHAFT taas.
SZS on hauskaa katsottavaa, mutta paljon hauskuudesta syö vitsien kesto ja kertaus. Juttu kerrotaan kertaalleen ja sitten venytetään, toistetaan, ja kerrataan vielä kerran. “Kyllä, ymmärsin vitsin, voisimmeko jo siirtyä eteenpäin?” Hieno osa SZS:tä on musiikit. Soundtrackistä ei huonoa kappaletta löydy, ja vaikka niitä jaksoissa usein soitetaankin ei niihin silti ehdi kyllästyä. Tässäkin oli välillä samankaltaisuutta PPD:n kanssa ja näidenkin yhtenäisyydet oli tarkistettava. Piirtotyylistä on myös mainittava vähintään erikoinen tekstuurien käyttö, joskin tätä samaa tyyliä on näkynyt aiemmin jo muissakin sarjoissa. Ensimmäinen kausi toimi ilmeisesti tarpeeksi hyvin joten jatkoa seuraa nyt Zoku Sayonara Zetsubou Sensein muodossa, jota muuten kukaan ei käännä. Voisin postata tähän vielä sen internetin jokaisessa kolkassa nähdyn “The internet has left me in despair”-kuvan, mutta olkoon.
Toinen koulu-genreä liippaava sarja jonka katsoin on jo jokseenkin iäkäs Ping Pong Club. Jos tietää mitä tarkoitetaan termillä “/b/”, ymmärtää mitä tarkoitetaan jos Ping Pong Clubia kuvailee /b/:n ruumiillistumaksi. Jos ei, niin… parempi kun ei tiedä. PPC liikkuu hieman hyvän maun rajamailla eikä tätä ihan kaikille ystäville kehtaisi näyttää. Suurimman osan ajasta tämä menee ihan komediasta mutta eräät kohtaukset jäävät muistiin varmasti loppuiäksi. PPC ei ole se perinteinen koulu-/urheilusarja, vaan sen häiriintynyt kaukainen sukulainen.
Kolmantena sarjana on yllättävän hyvä ef - a Tale of Memories. Kyseessä siis jälleen yksi pelistä animen muotoon käännetty tarina tai kaksikin, mutta ef onnistuu paremmin kuin muut. Liekö tämä sitten varsin loistavan animaatiostudion (SHAFT tässäkin) ansiota? ef tuntui kuitenkin ihan liian lyhyeltä ja etenkin Kei-Hiro-Miyako kolmion välistä kitkaa olisin halunnut katsoa enemmän, mutta toisaalta täyteen 26 jakson mittaan venytys olisi vesittänyt koko homman. Miyakon puhelinkohtaus etenkin oli todella mieleenpainuva, harmi vain että se melkein unohdettiin heti seuraavassa jaksossa. Minkäs teet kun alkuperä sanelee mihin ja miten edetään. Kun musiikin ensimmäiset sävelet aloittavat ensimmäisen jakson, ne kuulostivat heti jotenkin tutuilta. Eipä aikaakaan kun ruudulla vilahti ainakin itselleni Makoto Shinkain töistä tuttu nimi, Tenmon. ef näyttää muille “pelistä animeksi” yrittäjille miten homma pitäisi hoitaa ja ansaitsee pisteet ainakin minulta. Jos animedraama yhtään iskee niin tässä yksi jota suosittelen.
Huhtikuu ehti myös alkaa, ja sen myötä uusia sarjoja päästetään ilmoille melkoinen läjä. Uudesta setistä on ihan pakko mainita ainakin yksi jota itse odotan kuin hullu täysikuuta: Code Geass 2! Hell yeah! Ensimmäinen kausi hipoi jo täydellisyyttä, joten toivotaan että samalla linjalla jatketaan. Alunperin tosin yllätyin hieman että jonkin näin loistavan takaa löytyy niinkin tuttu nimi kuin CLAMP.