Nidekon

Oikeasti, xxxHOLiC:n maailmassa on jotain joka vetää minua kuin pässiä narussa. Kaikki se yliluonnollisuus ja mysteerisyys nykyaikaan sekoitettuna on varsinaista herkkua, etenkin kun mausteena on vielä kourallinen kauhua. Jatko-osa xxxHOLiC Kei jatkaa suoraan edellisestä, kuin mitään taukoa sarjoilla ei olisi ollutkaan. Sama jokseenkin tökkivä tyyli esittää yksittäinen kertomus per jakso ei onneksi jatku, vaan vanhalle lyödään luu kurkkuun ja lähdetään vauhdilla etenemään. Kein jokainen jakso liittyy aina edellisiin jotenkin, ja sarja tuntuukin siksi paljon yhtenäisemmältä.

Päähahmon virassa keekoileva Watanuki on edelleen hermoja raastava, mutta nyt Kein tapahtumissa paikoittain jopa miehekäs. Olin myös näkevinäni yhteneväisyyksiä Tsubasa Reservoir Chroniclesiin tietyissä tapahtumissa… Ymmärtäisin tuon kyllä, CLAMP:n tekele kun on. Viimeisessä jaksossa voi myös tarkkasilmäinen bongata Sumomon ja omistajansa.

Kei on hyvä esimerkki sarjan sopivasta pituudesta. xxxHOLiC oli paikoin puuduttavaa (aika yleistä täysimittaisilla sarjoilla, joten en laske sitä miinukseksi), mutta Kein tapahtumat on sovitettu hyvin näiden 13-jakson välille.

Ensimmäinen ja toinen Nanohan tuotantokausi oli silkkaa mahtavuutta. Taikatyttöjä, kyllä, mutta varsin erikoiseen tyyliin tehtynä. Kaksi ensimmäistä sarjaa oli hyviä, joten kai sitten täyden sarjan mittaan kasvanut kolmas kausikin on hyvä? Ei. Mikäpä sen parempaa kuin latistaa koko sarja juuri kun se on mahtavimmillaan. StrikerS:lla on hetkensä, mutta ne jäävät varjopuolien takia hämärään. Hyvin hämärään.

Katsotaanpa hieman edellisiä osia. Ensimmäinen sarja koostui lähinnä Nanohan ja Faten yhteenotoista, ja kourallisesta sivuhahmoja. Siinä oli kaikki tarvittava, ei yhtään ylimääräistä (jos ei pakollista fanservice-jaksoa lasketa, kumma kyllä sellainenkin on saatiin mahtumaan) ja sarja nousi lopussa jopa semi-eeppisiin mittoihin. Nanoha A’s pisti edelleen isompaa vaihdetta silmään ja aloitti koko sarjan upealla actionilla. Tällä kertaa alkuperäisen sarjan päähahmot olivat toisen saman kokoisen ryhmän kanssa vastakkain, ja tästäkös helvetti pääsi irti.

Edellisestä voisi siis päätellä että StrikerS on jotain ihan upeaa. No, näin ainakin minä ajattelin. Vaan mitä tekee StrikerS? Keskittyy kasaan uusia hahmoja, kerää sivuhahmoiksi vähintään kaksi kertaa tähän saakka esiteltyjen hahmojen määrän ja venyttää sarjan pituuden myös tuplaksi, eli täten täyteen 26-jakson muotoon vaikka sisältöä siihen ei oikein riitä. Hienoinpana “featurena” sarjan tapahtumat alkavat vasta puolenvälin jälkeen. Eh…

Eniten sapettaa juurikin hahmojen järjetön määrä. Kaikki eivät edes ehdi kauaa ruudulla viihtymään ja vanhat hahmot ovat hukkuneet jonnekin sarjan syövereihin. Sarjan ollessa viimeisillä minuuteilla en edelleenkään osannut yhdistää kaikkia nimiä kasvoihin tai toisinpäin, joten mitä virkaa on edes esitellä heitä? Nanoha-versen esittelyä ja immersiota varten? Ja pah. Sarjan ensimmäisen puoliskon aikana ei tosiaan tapahdu oikeastaan mitään uusien hahmojen ihmettelyn lisäksi, ja olinkin lähellä lopettaa katsomisen kokonaan. Samaan sortuivat aiempien sarjojen subaajatkin.

Joku naureskeli myös Nanohan armeijalle joka “käyttää lapsia sotilaina”. Tähän voisin keksiä heti parikin syytä miksi tämä ei olisi niin epätavallista Midchildassa, mutta en aio puolustaa StrikerSia tässä yhtään. Vaikka erikoisyksikkössä ovatkin niin tämäkin on erittäin typerästi kerrottu/aseteltu. Nanoha ja Fate olivat armeijan leivissä jo Nanoha A’s:n aikana, mutta tätä faktaa ei liiemmin tuotu esille eikä siitä kukaan vetänyt vihreitä kasveja sieraimeensa. Soo-soo StrikerS.

Tarinaa yritettiin vetää mahdollisimman suureksi, mutta jäi kuitenkin latteammaksi kuin ensimmäinen sarja! Aika hyvä suoritus tietenkin tämäkin. Eniten huvitti yritys kehittää jopa vain muutamaan otteeseen esiintyvälle hiton helikopterikuskille jotain kertomusta menneisyyden voittamisesta. Tarina joka starttaa kuin etana etene kuin myös etanan tavalla taustalla kun päänelikon treenausta ja vapaa-aikaa seurataan, eikä siksi oikein jää mieleen. Kun tapahtumat pyörähtävät käyntiin on enemmän tai vähemmän hukassa että miksi mitäkin on menossa.

Kaikenkaikkiaan, alla oleva eräältä kuvaboardilta lainattu kuva ei voisi olla enempää oikeassa.

Nähtävästi Nanohasta on lupailtu myös elokuvaa joka kertoo ensimmäisen sarjan tapahtumat uudelleen. Uh, ensimmäinen sarja oli loistava, älkää nyt enää koskeko siihen. Nooh, toivottavasti se ei floppaa näin pahasti.

PS: Kuten minulla on yleensä tapana, yhtä asiaa on jälleen kehuttava. Nana Mizukin esittämä aloituskappaleena toimiva Secret Ambition on loistava ja sopii sarjojen teemaa täysin. Asiaan tietenkin voi vaikuttaa se että pidän Nanan kappaleista näin muutenkin.

Huoh, ollapa taas huoleton animea toljottava NEET. Vaikka aikaa löytyisikin ei energia riitä blogaamiseen. Muutamaa sarjaa on tullut seurailtua mutta tappavan hitaalla tahdilla, joten aihetta blogipostauksiinkaan ei ole oikein ollut. Kirjotan tätäkin nyt lähinnä ilmoittaakseni että en ole hylännyt blogia. Asiaan liittyen: spämmerit löysivät taas tiensä kommentteihin, joten jouduin laittamaan kommentit kulkemaan arviointijonon kautta. Näitä roskaposteja poistaessa sähläsin hieman ja onnistuin vahingossa poistamaan pari oikeaakin kommenttia, pahoitteluni näistä.

Kuluneen tauon aikana maailmalla tapahtui, ja jopa jotain mitä en odottanut ehkä ikinä tapahtuvan. Kaikki tähän saakka tehdyt Maria-sama ga Miteru sarjat sekä OVA lisensoitiin jenkeissä. Vau. Odottamaton tapahtui vieläpä erikoisella tavalla, sillä sitä pakollista englantiraitaa ei levyiltä löydykään. Alkuperäinen japaninkielinen ääniraita ja englantitekstitys on kaikki mitä tarvitaan. Tämä täytynee lisätä ostoslistalle.

Kyselin vastikään kauppoja joista animea voisi hankkia, ja melkein heti tämän jälkeen tilasinkin amazon.co.uk:sta muutaman levyn ikäänkuin testiksi. Uusien ja käytettyjen osastolta löytyi paljon tavaraa jopa kuuden euron kappalehintaan.

Heti kun kuulin että ADV julkaisisi Pani Poni Dashin en voinut olla ajattelematta kuinka he lähes varmasti mokaavat PPD:n vasemmalla kädellä tehdyllä käännöksellä ja näin hukkaamalla suurimman osan hauskasta, eikä tämä ajatus kovin lämmittänyt mieltä. Vaan nyt kun levyn olen hankkinut ja katsonut joudun vetämään sanani (ajatukseni?) takaisin. Kääntäjät eivät selvästikään ole tietoisia mihin PPD milloinkin viittailee ja siksi käännös on paikoin hieman kankeaa, mutta muuten varsin onnistunut. Englanninkieliset dubit ovat sitä tavallista korvien kidutusta kun jenkit yrittävät puhua liian korkealla äänenalalla (Himeko) ääntäen nimet päin prinkkalaa, mutta muutaman hahmon äänivalinta on kyllä kohdallaan. Etenkin Becky kiihtyneenä kuulostaa juuri samalta kuin japanilainen vastineensa. Eräänlaista hupia kyllä tämä dubbauksen kuuntelukin.

Jopa se asia jonka uskoin täysin mahdottomaksi ADV hoitaa… noh, ei ehkä parhaalla tavalla, mutta hyvin kuitenkin. Tarkoitan tällä kaiken ylimääräisen ruudulla vilisevän tekstin käännöstä. Jo tavaksi muodostunut liitutaulun tekstien vaihtelu on hyvä esimerkki tästä, sillä kaikki tekstit on käännetty! Jopa sellaiset tekstit jota fansubaajat eivät välittäneet kääntää seisovat ADV:n versiossa ruututilaa viemässä erittäin rujolla DVD:n tekstitystekniikalla. Kaikki tämä tauhka ei kuitenkaan oletuksena näy vaan se täytyy valita kielivalikosta erikseen. Olin oikeasti yllättynyt tästä ja koska homma hoidettiin vielä hyvin niin nostan hattuani. Ainoa huono puoli on että nyt joudun hankkimaan sarjan loputkin osat.

Jos yhtään kiinnostaa niin animea myyviä verkkokauppoja vertaillessa käytin erästä sarjaa mittarina myytävien sarjojen laajuudesta. Mutta hämmästyksekseni varsin marginaaliseen yleisöön uppoava otakuvitseillä ladattu Nurse Witch Komugi löytyikin useimmista kaupoista… enpä olisi heti uskonut. Komugi oli se toinen levy jonka nyt hankin, eikä se näyttäisi olevan yhtään hassumpi. Komugin ja Koyorin alkuperäiset äänet ovat todella kivaa kuunneltavaa, joten englantiversio menee väkisinkin metsään. Tekstitykset sentään pysyvät jotenkin mukana.

Tämäkin päivä saapui viimein. Katsoin juuri urheiluaiheisen animesarjan (Ping Pong Clubia ei lasketa, se ei ole urheilua) ja vieläpä pidin siitä.

Ei ryppyotsaista toimintaa, ei voimatasoja, ei typeriä tekniikoita tai erikoistaitoja joita jostain syystä jokainen hahmo omaa, eikä tosin miespuolisia päähahmojakaan. No jaa, ehkä kendoa ei varsinaisesti urheiluksi voi luokitella. Bamboo Blade on tyttöjen kendoa, mutta oikeammin sarja kuuluisi muutaman muun sarjan kanssa lokeroon “tytöt tekemässä söpöjä juttuja”. BB:n koko olemus on todella kevyt ja tätä onkin todella mukava katsoa jonkin muun sarjan lomassa. Loppupuolen hetkellinen vakavoituminen uhkasi ohjata suunnan kohti lähintä ojaa, mutta onneksi se sitten loppui yhtä äkillisesti kuin alkoikin.

Suurin osa BB:n katsomseen kulutetusta ajasta tulee ihmeteltyä Tamakin moeilua (kas siinäpä hieno sana). Ikäänkuin tapoja rikkoen itse otteluita ei juurikaan näytetä, ja jos näytetään niin ei koskaan kokonaan. Hyvä näin, sillä olisi tämäkin sarja jäänyt kesken jos perinteiseen tapaan olisi ollut useampia jaksoja kestäviä otteluita. Varsin kevyttä komediaa, tykkäsin.

Aasinsillan kautta kendosta vakavampaan miekkailuun, sillä törmäsin vastikään elokuvaan nimeltä Sword of the Stranger. Yleensä 26 jaksoa omaaviin sarjoihin tottuneena huomasin että elokuvat ovat todella lyhyitä! Pikainen hahmojen esittely, tilanteen kerronta, pientä etenemistä tarinassa, suuri rytinä ja sitten jo pyöriikin lopputekstit. Höh, tässäkö se nyt oli?

Elokuvana Sword of the Stranger ei ollut kovinkaan kummoinen. Entinen todella lahjakas miekkamies joka ei suostu avaamaan miekkansa sinettiä syystä X kohtaa “erikoisen” hahmon joka sitten onnistuu vetämään miekkamiehen mukaansa palkkaamalla hänet. Seuraavaksi työnantaja joutuu pulaan, palkkamiekka pelastaa päivän ja lopussa ollaan niin hyvää kaveria. Palkkamiehen roolia muuten vetää tämän näköinen pirteä pitkätukka:

Ehkä Sword of the Stranger vain koukutti kuitenkin tarpeeksi ja leffan lyhyys vain korostui. Lopputekstien aikana melkein jo etsin seuraavaa, mutta olematonta jaksoa. Melkein.